Regatta Splitiin, purjehduksen päätös

Herään veneen keinahteluun, tuntuu että heijaamme vähän. Tämä oli ensimmäinen yö ankkurissa. Nukuin parhaiten tänä yönä. Huomaan, että aamupalaa ei ole kukaan vielä puuhaamassa ja eipä ihme, sillä sytkäri löytyy taskustani. Keitän useamman pannullisen espressoa mutteripannulla ja Zeljcolle ja minulle teevettä. Kantelen jääkaapin pohjia pöytään. Hedelmäpuoli on nyt niukoilla. Zeljco heittää veteen pari leivänpalaa ja aamupalapöydästä ihailtava kymmenten kalojen akvaario on valmis. Vene, jonka katolla on kyltti TAXI ajaa meistä ohi. Zeljco kertoo, että aiemmin tässä oli vain yksi ravintola ja veneitä vähemmän. Kaikki on vilkastunut, tullut liian suureksi. Zeljco kertoo, kuinka ensimmäinen ravintola Mlljetiiin avattiin 1988. Sillon saareen purjehdittiin kaksi viikoa ja samassa lahdessa saatettiin olla viisi päivää. Silloin tutustuttiin jo muihin veneilijöihin. Rannassa olevista taloista kysyttiin, onko myydä leipää.
- Kyllä on ja voimme tehdä lounastakin

Aamupalan jälkeen katselen kannelta. Lasken lahdesta 41 venettä. Vesi on kirkasta ja pohja näkyy, mutta ei tee mieli uimaan. Ajattelen sadan laivakäymälän tämän aamun tuotosta. Miksi tähän veneilyyn täytyy liittyä tuollainen pohjanoteeraus? Kaikkia asia ei tunnu haittaavan. Ihmisiä näkyy uimassa ja lähes joka veneestä liputetaan uimapyyhkeillä. Jotenkinhan tämä käymäläasia täytyy ratkaista. Käymälissä voisi olla pantilliset säiliöt, jotka vaihdettaisiin tankkauspaikoilla tyhjiin, niin kuin kaasupullot täysiin. Satamatoimistoon vietävistä matkustajaluetteloista selviää matkailijoiden määrä. Tankit vaihdetaan lasketun jätetäytön perusteella, olivatpa tankit tyhjiä tai ei. Niille, jotka eivät ankkuroidu satamiin, tulee venekohtainen maksu, joka oikeuttaa tankin vaihtoon. Kamoon, mitä järkeä tätä on vastustaa?



Lähdemme liikkelle, Hvariin kaupunkiin. Zeljco ohjaa suuren kivilaiturin kylkeen ja hyppäämme vain veneestä. Hän tulisi hakemaan meidät samasta paikasta tunnin kuluttua.

Kaupunki tuntuu oikealta lomakaupungilta. Laiturissa ja kaupungin edustalla on paljon veneitä. Moottoriveneitä on nyt suhteessa enemmän kuin purjeveneitä. Lähimpänä toriaukiota parisenkymmentä vesitaxia kaipailee asiakkaita, kapteeni hymyilee hampaattoman hymyn.

Hvarissa on pieni keskusaukea, jota reunustavat talot, niin kuin Vesa huomauttaa, ovat sataman puoleisesta päästään etäämmällä toisistaan kuin aukean keskiosassa. Tästä tulee voimakas kolmiulotteisuuden tuntu maisemaan, niin kuin tori jatkuisi kauemmas kuin se jatkuukaan. Toriaukeaa kulkee pari sievää rinkkatytöä, kantavat ruokatavarakassia. Raskaalta näyttää. Tekisi mieli mennä kantamaan, voisi saada hymyn. Ljubljanassa ja Zagrebissa kannoin kaikki mummojen laukut, joita eteen tuli. Mukavaahan se on.

Vesa johdattelee meidät vanhaan teatteriin, huolehtii pakkosivistyksestä maksamalla kaikkien sisäänpääsyliput. Rakennus on aloitettu rakentamaan 1200-luvun lopussa ammusvarastoksi ja teatteri siitä tuli 1612 ollen näin Euroopan kolmanneksi vanhin teatteri. Teatterisali on pieni ja hyvin intiimi. Pienet aitiot ovat kaaressa kahdessa kerroksessa permannon ympärillä. Lava on pieni ja iloksemme sinne pääsee tepastelemaan. En malta olla koettamatta

Purjehdimme
Jo siintää Hellespontos
Aurinko leviää mereen kuin veriuhri
Taikuus, ja salaiset oraakkelilauseet
Saatetaan kunniaan
Tuleva tieto

Hvarin kaupunki on hyvin valokuvauksellinen kapeine nousevine kujineen ja vanhoine rakennuksineen. Raukeasti käyskentelevät kissat, pursuavat punahehkuiset ruukkukukat ja satunnaiset näkymät merelle tarjoavat tarttumakohtia, joihin pysähtyä. Tyydymme nyt kuitenkin vain päättelemään sitruuna-appelsiinijäätelön syömisprojektin loppuun. Kuvaamiseen ei ole aikaa sillä Zeljco on tulossa.

Kum hyppäämme veneeseen ja asettelemme Karrin ja Vesan ostamia ruokatarpeita jääkaappiin, ruffinlattialle tipahtaa ylhäältä köysipinkat. Lähtisimme heti purjehtimaan.
- Nobody wants to stear? Zeljco kysyy. Olen sopivasti kohdalla ja nostan käteni.
- Hannu said he will, Zeljco kiusaa vielä ja minä menen uskomaan.

Olen ruorissa noin 8 solmun sivumyötäiseen. Tehtäväni on lähinnä pitää kurssia ja samalla huolehtia etupurjeen pullistumisesta, näitä kahta kombinoiden. Suora kurssi olisi suoraan myötätuuleen ja sinne emme voi mennä. Karri näyttelee ruffin portailta pikkumerkejä mihin päin kääntää ja kun näkee perusasioiden selkenevän iömoittelee lähtevänsä salaatin laittoon. Teemme jiippikäännöksen ja menemme hetken butterflytä. Zeljco varoittelee, että isopurje kääntyy herkästi jos otan liiaksi sivutuuleen ja kohta hieman vaihtelevasta suunnasta tuleva puuska sen tekeekin saaden puomin menemään voimalla yli veneen. Suuri vuorolaiva tuntuu olevan suoraan kurssilla kohti meitä. Zeljco käskee vain pitämään kurssin ja kohta laiva kääntyy ohittaen meidät Hvarin puolelta. Saan purjehtia muutaman tunnin. Vähitellen opin katsomaan purjeesta millon pitää nousta lisää. Alussa katsoin tuulen suuntaa veneeseen vain mittaristosta, jota Zeljco toistuvasti paheksui.

Ankkuroimme. Viimeiset uinnit. Uinnin jälkeen menen etukannelle aurinkoon. Niin kauan kuin iho on märkä, lämpöä sitoutuu haihtumiseen. Odotan sitä nautinnollista hetkeä, jollon auringon energia vaihtuu ihon lämmittämiseen. Lähes nukahdan kunnes kuuluu kutsu teelle. Teen kanssa on pikkuleipiä, ensimmäisen kerran, kylläpä maistuukin hyvältä.

Viimeinen suora, hyvä 12 solmun sivuvastainen lähettää veneen heti hyvään vauhtiin. Luoviessa vauhti tuntuu aina kovemmalta ja Vesa saa Zeljcon äärimmäisen tarkassa viilauksessa 7,3 solmun maksimivauhdin. Alkaa melkoinen regatta. Split näkyy edessä ja lasken 71 venettä, jotka kaikki tähtäävät samaan pisteeseen. Lähestymissuuntia on meten leveydeltä. Purjeiden viilaus tuntuu kellosepän työltä. Purjeiden kiristykset ja päästöt pienimmillään vain muutamia senttejä.
- You have to be sensitibe, like you would play a piano, Zeljco komentaa Vesaa ja ottaa hetkeksi ruorin.
- Sailing is art, Zeljco on elementissään. Menemme heittämällä ohi Bavaria 45:stä.
Yritämme tavoittaa seuraavaa venettä ja aluksi se onnistuukin. Vähitellen vene kuitenkin karkaa ja alemman kurssin valinnut Bavaria tuntuu sekin jo menevä kauempana. Pahinta on kuitenkin se, että takaa tulee juuri Jianneaou, jossa heiluu Ruotsin lippu. Vastustamattomasti vene tulee ohi.
- Emme voi voittaa heitä tällä tuulella. Heillä on purjepinta-alaa 150 neliöta ja meillä 120. Jos tuuli olisi kovempi, etu olisi meidän. Nyt tuuli taas muuttuu, nousee 15 solmuu. Zeljco kiristää purjeita ja nopeutemme nousee kahdeksaan. Vielä on toivoa.

Yhtäkkiä tajuan, että minä tiedän tuon paikan. Tuossa minä juoksin. Spinutin satama on lähempänä kuin odotinkaan. Kyllä, mastojen meri tulee niemen takaa näkyville. Tuossa on bar Argola.

Zeljco tekee taidokkaan purjehtimisen laituripaikalleen, toleranssit ovat pienet. Otamme valkoviiniä, hyvää sellaista. Zeljco lähtee. Jäämme keskenämme veneelle. Olisimme täällä yötä ja Zeljco tulisi aamulla.

Miehiä alkaa mennä suihkuun, kauppaan, minä lenkille. Tiedän jo minne, Marjan-vuoren poluille. Reitinvalinta onnistuu erinomaisesti, kierrän lähes koko niemen. Kun juoksen takaisin päin, hämärtää. Valojen meri syttyy rantaan. Reitin varressa on paljon lenkkelijöitä, splitiläiset lenkkeilevät, pieninjalkapallokenttä, jossa miehet pelaavat pienpeliä, tuomarit ja pelipaidat ja kaikki, tenniskenttiä, uimarantoja. Marjan-vuoren kieryo vuokrapyörillä on jotain, mitä täällä voi, ja kannattaa, tehdä.

Olemme veneellä. Osa porukasta pakkailee, osa odottelee lähtöä ravintolaan syömään. Aamulla olisi aikainen lähtö, mutta sen ei anneta häiritä viimeistä iltaa Splitissä.

Kävelemme sataman ravintolaa, vain pari pöytää on ulkona vapaana. Asetumme pöytään, syömme ja juomme kupumme täyteen. Paluu veneelle. Karri löytää cd-soittimen, ja jatsahtavaa musaa alkaa kuulua peräportin vieressä olevista, laadukkaista, kaiuttimista. Se on Herbie Hancockia. Vieressä olevat veneet vaikuttavat tyhjiltä. Kuka nyt kotisatamassa yöpyisi, vierasvenesatama lienee jossain muualla. Yksinäisen kaskaan siritys kuuluu jostain rantapuskasta. Istumme sitloorassa, lämpöä + 26 C.

Zeljcon sitruunalätyt

Ajamme koneella. Seison etutäkillä, nojailen staageihin ja katson tyyntä merta. Zeljco ilmoitti äsken lähtevänsä tekemään pancakeja, lättyjä. Zeljco ei olekaan vielä kokannut, mutta onnistuneet ruokasuositukset viittaisivat siihen, että meidän ei tarvitse olla huolissaan. Karri meni näyttämään missä säilytämme ostamiamme tarvikkeita. Hetken päästä kannelle alkaa leijailla tuoksua.

Syön sormin kuumaa lättyä ja maistan sitruunaa. Hyvää. Painun keittiöön katsomaan miten näitä tehdään. Ryhmä Zeljco + Karri on onneksi vielä työn touhussa. Taikinassa on perinteiset kananmuna (4 kpl), maito ja vehnäjauho ja lisäksi melko reilusti vanilijasokeria ja neljä ruokalusikallista rommia. Lätyt paistetaan oliiviöljyssä, normisellaisessa. Zeljco paistaa lättyjä, ohuita, hyvin näyttää pannusta irtoavan. Karri valuttaa lätyille halkaistuista sitruunoista reilusti sitruunaa ja lisäksi ripotellaan reilusti sokeria. Kääritään rullalle.

Horisontissa jo pitkään näkyneen saaren ranta alkaa lähestyä. Vuorossa on ankkurointi ja uiminen. Olemme Scedron pienen laguunin suojassa. Vesa aikoo kuvata vedenkestävän kännykkäpussin kautta Matin uintia veden alta. Minä laitan ostamani uimatossut jalkaan ja lähden kohti lähellä olevaa rantaan. Onki tämä viimeinen uinti puhtaissa vesissä? Puhuimme tänään jo kotia palaamisesta, huomenna ranatautuisimme Splitiin. Yö vielä veneessä ja aamulla pojat lähtisivät koneelle.

Uimatossut hidastavat uintia selvästi. Menen aivan hiljaa. Tulen rantaan. Vesi on syönyt kalkkikivirannan niin kuin vain vesi voi tehdä. Pohja on niin täynnä mustia merisiilejä ja sinisiä merimakkaroita, että jalansija pitää katsella ajan kanssa. Osa eläimistä tuntuu kuolleilta. Uskon tunnistavani merisiilin tyhjät kuoret. Yksikään niistä ei ole täysin ehjä enkä viitsi niitä ottaa. Saan yhden merimakkaroista liikkumaan. Ei nämä kasveja ole.

Alkaa tulla vilu. Kun sanoin sen Hannulle jossain aikaisemmassa uimapaikassa, hän katsoi minua ensin, kunnes hymy levisi hänen kasvoilleen. Hannu luuli, että vitsailen. Sama ilme Hannulla oli, kun kysyin miksi tuolta tulee vettä ja osoitin laidan jäähdytysvesiaukkoja.

Nousen rannalle. Vaikka tuulee hieman, aurinko voittaa ja alan pian lämmetä. Matti uiskentelee lähelle. Juttelemme siitä, mikä meitä odottaa Suomessa. Olen onnelline siitä, että minua ei odota siellä kahdeksan tunnin työpäivät viitenä päivänä viikossa. Matti sanoo, että minusta voisi tulla hyvä tiedetoimittaja. Hassua, joskus olen ajatellut tuota itsekin.

Kun lähdemme ankkuripaikastamme olemme Scerdrovski kanalissa ja selvässä vastatuulessa. Upeaa, saamme nostaa purjeet. Tuuli nappaa purjeisiin heti ja alkaa viedä sitä viiden solmun vauhtia eteenpäin. Maatuuli on kahdeksan solmua. Vesa on ruorissa. Hyvin menee, luovimme tiukin purjein 25 asteen kulmassa tuuleen. Minusta on käsittämätöntä, että tuulen kulku nopeampaa purjeen kuperampaa puolta, ja siitä seuraava alipaine, on riittävä voima saamaan aikaan sen, että tämä 14 tonnin painoinen Bavaria 45 kulkee lähes suoraan vastatuuleen.
- We are going to the oortsa, sanoo Zeljco ja kysyy samalla miten suomalaiset nimittävät sitä kun mennään maksinaaliseen vastatuuleen. Hannu ja Pekka ovat hiljaa, kumpikaan ei nyt osaa sanoa spesifiä sanaa. Tulee mieleen juttu saamelaisista, että heillä on enemmän erityyppisiä lunta tarkoittavia sanoja kuin kenelläkään muulla kansalla.

Tuuli alkaa tyyntyä, vauhtia kuitenkin on vielä. Teemme tacking käännöksiä, Zeljco toppuuttelee. Ne vievät aina vauhtia pois, parempi on mennä pidempään samalla suunnalla. Kuljemme aivan Hvarin rantaa. Jyrkät kalliopahkat laskevat paikoin suoraan veteen. Jos luonto on yhtään armeliaampi, on pieni kylä, usein kirkko. Jyrkillä rinteillä näkyy viljelyksiä. Jyrkkyys tuntuu mahdottomalta, mutta näky kertoo muuta. Zeljco kertoo, että alimmat ovat oliiveja ja ylemmät viiniä.
- Grapes do not need water, they need sun.

Meidän on käynnistettävä kone. Muuten emme ehdi satamaan. Hannu haluaa aina viimeiseen asti mennä purjeilla. Zeljco sanoo, että olemme erityinen miehistö. Haluamme purjehtia, purjehtia. Yleensä ryhmille on tärkeintä päästä eteenpäin, sataman iloihin.

Tulemme Pakleni Otoci saarelle Hvarin kylkeen. Satama on Vinogradiste. Lahti on täynnä veneitä, mutta Zeljco löytää meille sopivan reiän. Jäämme ankkuripaikkaan. Rantaan meno tapahtuu tänään jollalla.



On taas puoliyö. Lahti on pimeä lukuunottamatta veneiden ankkurivaloa ja rannassa näkyvää ravintoloiden valaistusta. Jostain veneestä kantautui äsken Arethra Franklinin kappale, mutta nyt musiikki on vaiennut. Minulla on päällä pitkähihainen flanellipaita, joka on riisuttava. Pekan monitoimikello näyttää +24 C. Sitlooran kuomuun tulee muutamia vesipisaroita. Zeljco huolehtii hyttien kattoluukut kiinni. Lahden yllä seisovassa ilmassa leijuu ajoittain ulosteen hajua. Minut istutetaan pelikorttien ääreen. Nyt on vuorossa Hei solttu. Ymmärrän, että nyt ei voi kieltäytyä. Yritän silti. Mutta peli on kiva. Kortteja lätkitään pöytään vuoron perään. Se joka ässän tullessa viimeksi lyö kätensä pohjaan, kunkun tullessa vetää käden lippaan, rouvan tullessa sanoo "päivää rouva" tainsoltun tullessa "hei, solttu" häviää ja joutuu nostamaan pöydässä olevat kortit. Minua lohdutetaan, että hyvin pärjää kun on vain hiljaa, virhesuoritukset yleensä kasaannuttavat kortit varmimmin. Ensimmäinen kortti on ässä. Vesan ja Karrin kämmenet jymähtävät samassa pöytään.

Rantautuminen ja paluu veneeseen jollalla onnistui hyvin. Menimme kahdessa erässä. Tullessamme rantaan kaksi miestä oli myös rantautumassa. Heillä oli suuri kala, arvioisin nelikiloiseksi. Saattoi olla hammaskala. Ehkä olivat saaneet virveleillä. Virveleitä näytti lojuvan myös ravintolan nurkassa, kun kävelimme kohti pöytäämme. Söimme miekkakalaa ja bitvaa eli misteliä sidena. Zeljco otti pihvin ja Matti tonnikalaa chilillä. Talon valkoviini kelpasi kyllä. Syönnin jälkeen lähdimme kävelylle kohti lähellä olevaa satamaa. Sinne vei valaistu reitti, jonka pimeimmillä kohdin näimme tähtiä ja linnunradan. Veneelle tultuani laitoimme Karrin kanssa espresson tulemaan ja kapusin sen jälkeen kannelle. Halusin katsoa tähtikuvioita. Tunnistin Cassiopeian ja Lyyran Vegan, mutta missä on tärkein: Otava ja Pohjantähti? Aikani katsottua tajuan, että tuo sen täytyy olla, tuo tuolla taivaanrannassa. Silloin Pohjantähden täytyy olla tuolla kohden, katson kohtaa, jonka laskemme Hannun kanssa Otavan reunatähtien perusteella. Siinä kohden ei näy selkeää tähteä. Kohdassa on hieman usvaa, tai tuo on linnunrata. Tähtien mukaan pohjoinen pitäisi olla siis tuolla, katson edelleen Pohjantähden kohtaa. Menen ruorin luo ja käännän kompassin kuvun ylös. Pölkky N osoittaa, taianomaisesti, täsmälleen arvioituun pohjantähden kohtaan. Täällä Pohjantähti ei ole melkein keskellä taivaanlakea niin kuin Suomessa. Suunnistusta tuo toki helpottaa. Nyt meillä on kaikki välineet. Sijaintimme kartalla näkyy iPadilla Matin lataamassa merikorttisovelluksessa, kännyköissä ja Zeljcon plotterissa. Tuo tähti on silti tärkeä. Se ei sammu, eikä mene rikki. Kaiken jälkeenkin, siitä voi vielä tarkistaa.

Aamulenkki Lumbardassa

Kun illalla menin nukkumaan, oli minulla jo ajatus, että ehkä juoksen aamulla. Sellainen tuntemus on ja vain harvoin, milloinkahan, en olisi lähtenyt. Yöllä suljun hytin oven ja laitoin flanellipaitaa hieman päälle, oli hieman viileä. Nukumme lakanat peitteinä ilman paitaa.

Menen kannelle ja laitan lenkkarit hiljaa jalkaan. Muut nukkuvat, peräportti on ylhäällä. Sen saa alas vain, jos laittaa koneen käyntiin. Matka on hieman liian pitkä hyppäämiseen. Yltäisikö lantkongi. Se yltää nipin napin.

Lähden itään päin rantaa pitkin. Menen ohi toilettirakennuksen, roskapönttöjen ja uimarannan. Kun rantatie loppuu, tie nousee kirkolle ja asutuksen keskelle. Ihmisiä on hereillä. Joku kastelee kukkia, vanha mies kyökkäisee pitkissä vaatteissa tietä pitkin. Tässä on uusiakin taloja, mutta kauempaa niitä ei erottaisi. Rakennustuuli on sama: kalkkikiveä, hieman harjaa katossa, lyhyet räystäät. Uusissa taloissa onnkyllä enemmän terasseja.

Tulen pienelle hiekkarannalle. Kaksi naista tulee uimasta. Ilma on hyvin miellyttävä näin aamuvarhaisella. Näin täällä pitää elää, nousta aikaisin. Siksi leipomot ja kaupatkin avaavat ovensa kuudelta ja puoli seitsemältä.

Molemmilla puolin on tiheää pusikkoa, tuo olisi läpipääsemätöntä suunnistuksessa. Huomaan pieniä boysenmarjoja. Puska muistuttaa paljon vattua. Juoksen ohi viiniköynnösten ja lähestyn taas metsää ja alan nousta ylöspäin. Juoksu tuntuu nyt kevyeltä ja hyvältä. Olen tervehtynyt.

Tie kapenee ja päättyy porttiin. Käännyn takaisin. Näen Peljesacin ja kirkon tornin. Tiedän missä satama on ja päätän juosta eri reittiä pois. Huomaan vettä nyt myös vasemmalla. Lumbarda on kannaksella tai ehkä niemessä. Tulen taas viiniköynnösten. Vanha pariskunta tekee jotain, ehkä leikkaa köynnöksiä. Nyt on työaika, päivällä vietetään siestaa. Talossaon vankat ikkunaluukut, jotka ottavat auringolta terän pois. Ikkunaluukuissa ritilät, jotka sallivat ehkä hieman viilentävää virettä. Myöhään iltapäivällä siesta päättyy. Aletaan valmistelemaan ruokaa, arvaan. Olisiko tuo välimeren elämäntyyli, ehkä. Se ei kuulosta pahalta. Meidän elämäntyyli, ilmasto, erilaiset. Tuossa olisi viinirypäleitä, aivan tarttumaetäisyydellä. Ne ovat melko pieniä, mustikansinisiä. Otan yhden. Se on herkullinen. Hetken juoksun jälkeen otan kourallisen. Näitä riittää, yhdessä köynnöksessä on useita terttuja. Kun tulen veneelle, aamupala on valmistunut. Jugurtin kanssa on paloiteltuja kypsiä nektariineja ja viikunoita ja viinirypäleitä. Pekka on löytänyt niitä aamulla vihannestorilta. En muista olenko syönyt viikunoita aiemmin. Tämän jälkeen muistan.


Ajamme Peljeskin kanalissa. Ajoimme Korculan edustalle ja katselimme kaupunkia hilljaa lipuen nyt mereltä päin. Seisomme Pekan kanssa etukannella ja pidämme etuvantista kiinni. Haluan pitää paitaa nyt päällä, eilen halusin aurinkoa. Päivät ovat erilaisia. Itseä voi kuunnella. En eilenkään palanut, mutta kaula oli punoitteleva.

Vauhti on noussut alle kolmesta solmusta neljään. Menemme myötätuuleen ja lenssiin, sivumyötäiseen. Matti soittaa IPhonestaan balkanin maiden kansallislauluja. Vasemmalla on Korcula, oikealla Peljesac. Vastaan tulee suuri laiva. Meillä on pieni kilpa vieressä lipuvan spinaakkeriveneen kanssa. Zeljco puhuu pahoja spinaakkereista. Spinaakkerin ohitus avomerellä korpeaa edelleen. Radiosta kuuluu lyhyitä viestejä, joista erotan sanan Korcula.

Nyt spinaakkeri ajoi pläkään, menemme veneen oikealle puolen, olemme vaihtaneet paikkoja kanavassa, ja spinaakkerista ohi. Luimme tuulen tällä kertaa paremmin.

Menemme yhä kanavassa, spinaakkeri on jäänyt taakse. Se on yrittänyt menmä suoraan, me menime tuuleen, maintaining the speed. Meitä seuraa yksi, kaksi, kolme, neljä sluuppia, samoin purjein kuin meillä.
- Jos et tiedä, missä tuuli on, voit seurata muita. Jos menet ensimmäisenä, sinun pitää tietää. Maatuuli on nyt kuusi solmua. Teimme jiippikäännöksen ja menemme hetken butterflynä kunnes iso purjekin kääntyy. Tajuan nyt, sen jälkeen kun olin saada puomin päähäni
- Kun purjehdimme miehistön kanssa, emme puhu mitään. Keskitytään vain purjehtimiseen. Jos joku sanoo jotain, niin hän on nähnyt jotain, jotain merellä. Juotavaa on puoli litraa, kaksi suolaista anjovista. Ei muuta, Zeljco jatkaa.
Silloin olet, et ehkä onnellinen, mutta tyydytetty ja rauhassa, voit olla hyvin siinä, ajattelen jatkoksi mielessäni.

Tuuli loppuu. Mittari näyttää 1,5 solmua.
- There is nothing for 200 meters, Zeljco sanoo ja näyttää kädellään, - Bonaza, means no wind.
Kuin Zeljcon sanojen vakuudeksi etupurje aloittaa lepatuksen ja laiva alkaa keinumaan puolelta toiselle. Olemme tulleet kanavasta ulos. Spinaakkeri on käynnistänyt koneen, ei taida olla kaukana meilläkään. Hannu on mennyt ruffiin, pentteristä alkaa kuulua kalinaa. Puhui jotain pyttipannusta. Pitkämäki heittää ensimmäisellä 78,21 m ja Thorkildsen 79,36 m. Pitkämäki on viidentenä. Matti pitää meidät iPhonellaan on time.